perjantai 27. toukokuuta 2016

Resepti onnellisuuteen?

Ensinnäkin, blogi saattaa hieman muuttua lähiaikoina. Mutta toivottavasti se tulee oleen enemmän hyvä kuin huono asia? Alunperin perustin blogin asukuvieni esittelyä varten, ja niitä tulikin alkuun lähes päivittäin tai ainakin useampi kerta viikossa. Siinä kyljessä blogissa paljon esillä oli muoti ja sanotaanko näin että blogin linja ei tähän mennessä ole ollut kovin...hmmm, miten sen nyt sanoisi. Noh, aito? Ei, ei se ehkä ole oikea sana. Pohdiskeleva? Elämänmakuinen? En löydä millään nyt sopivaa adjektiivia, mutta jatkossa blogissa aiotaan ottaa kantaa ja puhua enemmän ihan perusjutuista ja itseä mietityttävistä asioista. Tästä tulee enemmän niin sanotusti minun näköiseni, kuin "muotiblogi" (jota HAHHAH tää ei ole ollut pitkään aikaan jos milloinkaan :D) mutta ehkä ymmärrätte mitä tarkoitan. Lisäksi aion kirjoittaa lapsiperheen arjen asioista enemmän, eli ihan sellasia tosi tosi perusjuttuja. Tiedän, että sellaisia blogeja on tuhansittain (jopa) Suomessa, mutta totuus on, että tässä elämäntilanteessa en enää mitenkään pysty tuottamaan sellaista blogia, jonka alunperin loin. Niinpä tämän on "pakko" elää ja mukailla minun elämääni, jos tätä meinaan jatkaa. Edelleen muoti on minulle tärkeä osa elämää, ja seuraan kaikenmaailman catwalkeja aina vaan kun ehdin, mutta tällä hetkellä mielummin itse vietän nimenomaan niitä pieniä arjen lepohetkiä lukien lempiblogejani, kuten esim. strictly stylea kuin se että senkin vähän ajan stressaan oman sellaisen tuottamisesta tänne blogiin. Vaikka täällä ei todellakaan ole viime aikoina ratsastettu missään huippumuodin harjalla, on minulla silti ollut kauheat paineet siitä että sellaista minun pitäisi ennemmin tänne blogiin kirjoittaa, kuten mitkä ovat tämän kesän trendejä ja mitä minä niistä ajattelen, ja ottaa niitä asukuvia teille, kuin se että kerron tämänpäiväisestä puistokäynnistä. Toki niin olen jo pitkään tehnyt, että ennemmin bloggaan niitä arkijuttuja joten hivuttautuen ollaan menty enemmän tohon "perussarjaan", mutta tää päätös siitä etten edes yritä enää mitään muuta, helpottaa mun omaa oloa suunnattomasti, vaikkei se niin radikaalisti blogissa ehkä näkyisikään. Paitsi sillä lailla että postauksia ehkä vihdoin alkaa taas tulla enemmän? :D

"Lyhyen" alkubriiffin jälkeen itse postauksen otsikon mukaiseen asiaan. Mua on hirveesti viime aikoina mietityttänyt se, miten olla onnellinen.


Kyllähän jokainen joo määrittelee ja tietää ne perusjutut: terveys, parisuhde, perhe, lapset, ystävät....onhan niitä tekijöitä useita, mitkä tekevät onnelliseksi, tottakai on. Mutta tarkoitan sitä TUNNETTA, tiedättekö? kun ihanihan oikeasti olet juuri siinä hetkessä onnellinen?
Mussa on varmaankin joku vika, kun en oo kauheasti tuntenut sellaista viime aikoina ja voin sen kertoa ihan suoraan (Hehe, tätä se blogin uusi linja nyt sitten on;))
Tätä on vaikea selittää, koska koko ajan olen kuitenkin aidosti onnellinen esimerkiksi puolisostani ja meidän ihanasta pojasta. Mutta se on sitä ns. perusonnellisuutta kun kaikki perusasiat on kunnossa. Oon tietty myös onnellinen siitä, että saan opiskella juuri sitä alaa, mikä vihdoin tuntuu täysin mun jutulta. MUTTA edelleen tarkoitan tällä postauksella niitä hetkittäisiä onnellisuuden tunteita kun pakahtuu onnesta ja tuntuu että elämä vaan on helvetin kivaa? Meinaan mä muistan, että joskus 2-3 vuotta sittenkin mulla tuli tuo tunne viikoittain milloin mistäkin, ei ne aina niin suuria asioita oo mutta se tunne vaan tuli kohtuu usein kuitenkin. Nykyisin, kuten kerroin, niin ei mistään. Se laittoi mut pohtimaan, että onko mun elämä jotenkin köyhää tällä hetkellä? Puuttuuko tästä ne elementit, jotka auttaisi tuntemaan noin? Vai arkistuuko elämä jossain vaiheessa kaikilla niin että noita fiiliksiä ei enää saa?

Mä tahtoisin jotenkin uskoa, ja uskonkin koska kyse on musta että osa noista hetkellisistä, kivoista onnellisuusfiiliksistä tulee materiasta. Jos elämässä tapahtuu silloin tällöin jotain pieniä kivoja juttuja, niin ehkä ne tuo sitä fiilistä mitä yritän tarkoittaa? Itselläni ehkä shoppailupäivä ystävän kanssa, drinkki-ilta ystävän kanssa, matkustelu, jokin uusi asia mitä itselle hankkii... Ja on totta että nuo kaikki on ollut jo pitkään aivan minimissä. En oo koskaan vielä tämän elämän aikana viettänyt näin vähän aikaa esimerkikis parhaan ystäväni S:n kanssa. Jos ja kun me nähdään kerran kuukaudessa tai kahdessa, juodaan yleensä nopeat teet jolloin myös pikkujäbä pyörii tietty mukana ja tavallaan nuo harvatkin tapaamiset on todella arkisia. Viimeisestä reissusta ulkomaille on nyt aikaa 2 vuotta, sitä edellisestä 5 vuotta eli harvaa on. Ja kun opiskelee, ei ole rahaa ostaa sitä haaveilemaansa laukkua tai kelloa tosta noin vaan, tai käydä kampaajalla sillä mukavalla 2kk välillä mihin silloin tottui kun kävi töissä.

Eli täytyy myöntää, että mun elämä on kokenut aikaslailla täyskäännöksen viimeisen parin vuoden aikana. On toki totta, että lapsen saaminen muuttaa elämää paljon, mutta en silti näkisi että se on se "este" tuolle kaikelle? Suurin syy tällä hetkellä on ehdottomasti koulu. Kun vielä teen tuon kesäkuun harjoittelun niin sen jälkeen mulla on n.140op kasassa 210op:stä. eli 2/3, ja oon riehunut ne 1,5vuoteen, normaali suoritusaika koko koululle olisi 3,5v jolloin tässä kohtaa olisi suoritettu n.1/3. Joo, on totta että itse valitsin tämän nopean tavan suorittaa, mutta se tietysti taas johtuu taloudellisista syistä kuten varmasti kenellä tahansa aikuisopiskelijalla johtuisi kun on se perhe ja omatkotitalolaina jo :D


Toki tiedossa on, että tämä on vain ohimenevä vaihe. Ehkä siksi kuvittelin jaksavani sen. Mutta nyt tuntuu etten jaksa? En tarkoita etten jaksaisi opiskella, vaan en jaksa sitä etten ole onnellinen. Tai siis etten saa niitä onnellisuusfiiliksiä mistään, kun ei elämässä ole tällä hetkellä mitään mistä niitä saisin. Koska en käy koskaan missään, en matkoilla, en viinilasillisilla ihan vaan aikuisessa seurassa, en harrastamassa jotakin ihan vaan itsekseni. Lisäksi tietysti jokakerta kun kaverit tai puolitutut hehkuttaa viidettä matkaansa parin vuoden sisään, tottakai olen kateellinen?  Tai jos en suoranaisesti kateellinen, niin aina minut valtaa pettymys omaa elämää kohtaan, koska itse haluaisin myös voida matkustaa. Olen aina matkustanut, ja se vaan on mulle niitä materian juttuja mitä tarvin. Ehkä myöskään en ole osannut lähteä juuri mihinkään sieltä kotoa, enhän esimerkiksi ole synnytyksen jälkeen (josta syksyllä kolme vuotta) jälkeen harrastanut mitään liikuntaa itsekseni. Kaikki liikunta mitä harrastan, on kävelylenkit ja jumpat kotona/omassa pihassa, pikkujäbän kera. Vissiin aika moni äiti tai isä käy ihan itsekseen urheilemassa? Oon kuullut? Ehkä pitäisi alkaa vaan ottaa sitä aikaa. Ongelmahan tässä oikeastaan koko ajan on se, kun sitä aikaa ei ole. Ei ole vapaa-aikaa ollenkaan tällä hetkellä kun tenttejä ja koulutehtäviä on koko ajan, tai jos niitä ei ole niin olen kotona pojan kanssa jotta mies saa tehdä ylityönsä ja opiskelunsa myös. On siis totta, että meidän perhe elää todellisten ruuhkavuosien keskellä. Ja tää kevät on ollut muutenkin todella rankka, tässä on ollut monenlaista murhetta mistä ei oikein ole voinut edes puhua kenellekään vaan ne on täytynyt pitää oman perheen kesken.

Mitä ihmettä sitten voin tälle kaikelle tehdä? En tiedä. Jotain pitäisi keksiä. Koska nyt oon jotenkin umpikujassa, ja kohta en jaksa olla onnellinen enää niistä perusasioistakaan mitkä mun elämässä on todella hyvin.




  Mutta se on varma, että aion nyt ottaa omiin käsiini tämän onnellisuuspointin, ja jättää synkistelyn ja jokapäiväisen vitutuksen siitä kun en tee sitä tätä ja tota kun en vaan ehdi. Tämän toteuttaminen saattaa sisältää aika paljonkin muutoksia elämässä, enkä todellakaan tiedä miten "sen kaiken" toteutan, mutta vähintäänkin aion ja yritän etsiä ratkaisuja. Ehkä on aika alkaa olla itsekäs (jossain sopivassa määrin). Tähän lauseeseen olis ollut hyvä lopettaa, mutta  lausetta kirjoittaessani taas jälleen kerran stressi valtasi pääkoppani ja mietin, että kukahan mun pikkujäbää sitten vahtii jos mä alan olla itsekäs ja ottaa omaa aikaani? :D Tai kuka ne kouluttehtävät mun puolesta tekee ja lukee sen 600 sivun tenttialueen? Jep, taitaa olla mahdotonta tällä hetkellä. Mutta edelleen, jotain pitäisi silti keksiä. Jotain ihan pieniä juttuja. Jotain, mistä voisin olla edes hetkittäin onnellinen, enkä vain miettisi pettymyksiä ja niitä asioita mitä minulla ei ole.

Ps. Jo tämän ääneen sanominen helpotti edes vähän<3

6 kommenttia:

  1. Hieno ja rohkea kirjoitus, aivan kuin mun elämästä. Joten I really feel you. En muista että kukaan olis tälläisestä asiasta kirjoittanut, hyvä että uskalsit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Aika paljon kyllä jännitti puhua juuri tästä aiheesta! Mutta oon nyt tyytyväinen itsekin että uskalsin :)

      Poista
  2. Miten voitkin kirjoittaa suoraan mun elämästä! Oon pitänyt itseäni huonona ihmisenä kun en osaa olla onnellinen pelkästään niistä perusasioista koska joillain ei oo nekään kunnossa. Kiitos siis että sanoit tän ääneen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No arvaa onko mulla ollut huono omatunto juurikin tuosta samaisesta asiasta; pitäisikö sitä ihmisen vaan osata olla onnellinen niistä perusasioista?

      Poista
  3. Rennon sunnuntain kunniaks oli huippua löytää tälläinen postaus joka iski heti. Miten sää osasitkin kuvailla noin hyvin tota. En itse välttämättä koe ihan noin mutta ymmärsin heti mitä tarkoitit ja sait mun kaikki sympatiat :) rohkeus on aina plussaa ja jos näin hyvin alkaa niin uudesta blogista tulee upea!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon kehuista :) ja kiva kuulla että pointti aukesin noin hyvin, vaikkei ihan omaelämäkohtaista sinulle ollutkaan. Hehe, ja toivotaan tosiaan että uusi linja on jotain lukemisen arvoista! :)

      Poista